Näyttely #110 – Linda Linko: Not Just One

“Tein pitkään uraa kuvittajana ennen kuin pääpainoni siirtyi kuvataiteen puolelle. Vaikka olen saanut vaikutteita paljon eri puolilta, kuvittaminen on määritellyt paljon tapaani katsoa. Liiankin läheltä toisinaan. Kuvituksessa pelataan paljon ajankohtaisilla ilmiöillä sekä stereotypioilla, jotka muuttuvat ajan tahtiin nopeasti. Silmän on oltava herkkä muutokselle ja sille mitä ajassa liikkuu, sekä osata tulkita tätä “muuttuvaa koodistoa” katsojalle ymmärrettävään muotoon. Hyvä kuvitus on yksityiskohtien harkittu summa. Ihmisen representaatiossa on oltava erittäin tarkka, miten asiat esitetään, ja lisäksi siihen liittyy myös vastuu. Olen käynyt lukuisia hyvin yksityiskohtaisia keskusteluja esimerkiksi siitä, mikä on kuvassa tunnistettava pohkeen paksuus keski-ikäisellä naisella.

Todellinen elämä on tietenkin jotain muuta.

Maalatessa pyrin usein purkamaan kaikkea oppimaani.

Joskus on vaikea antaa yksityiskohtien mennä menojaan. Kasvojen maalaaminen on minulle rentouttava leikki, jossa saan kuvata ihmisen jonkinlaisessa välitilassa: kuuntelemassa, sivusta seuraamassa, yllättyneenä tai hämmentyneenä, hieman utuisena, ristiriitaisena. Poissa kontrollista, poissa katseen alta, ei esittämässä. Mielestäni näissä määrittämättömissä hetkissä ihminen näyttäytyy kiinnostavimmillaan.  

Sillä emme koskaan ole vain yksi.

Alotan maalaamisen yhdestä ajatuksesta ja muutan suuntaa tarkoituksella moneen kertaan. Prosessin aikana asiat ikä, sukupuoli, värit ja tunnelmat saavat ja kuuluukin vaihtua. Annan maalauksen johdattaa mihin se haluaa mennä. Tiedän sen olevan valmis, kun se on sopivassa suhteessa tuttu ja vähän vinksahtanut.

En kutsu maalauksiani potreteiksi, vaikka niin kuulen usein sanottavan. Koen että ne ovat pikemminkin ihmisten päitä. Päitä jotka asettuvat painollaan kaulan ja hartioden päälle, jotka usein tarkoituksella jätän kuvan ulkopuolelle.

Tätä näyttelya tehdessäni minulle kiteytyi päiden olevan usein maalaamisen alku. Tauon jälkeen maalaaminen lähtee usein akvarellikasvoista, jotka toiston myötä avaavat minulle uusia ajatuksioa väreistä, muodoista ja sen hetkisistä tunnelmista. Jossain vaiheessa prosessia muodot irtautuvat ja alkavat elää omaa elämää, muuttuen abstraktiksi. Eli voisi sanoa, että abstrakti alkaa usein siitä mihin päät loppuvat; se on loputon sykli – ei ole yhtä ilman toista.

Tällä kertaa olen havainnut maalauksissani tietynlaisen, hyvällä tavalla kiusallisuuden tunteen läsnäolon. Mielessäni on hahmo – tai oikeastaan liike – joka mielessäni yhdistää muistoja vaivaannuttavasta tanssikilpailusta (osallistujana) sekä koulun kevätjuhlissa ujona mutta parhaimmat päällä. Kiusallisuudessa on jotakin kaunista ja muistamisen arvoista. Miksi oikeastaan haluamme niin kovasti siloitella tämän puolen itsestämme pois?”